Kyseessä ei ole vain ensimmäinen kerta kun allekirjoittanut pääsee henkilökohtaisesti viemään moottoripyörää radalla, vaan myös ensimmäinen kerta kun ylipäänsä pääsen nauttimaan rata-ajosta. Toivotaan nyt, että kokemus on nautinnollinen, eikä pääty jonkun viihtyisän sairaalan vuodeosastolle. Erityisen erikoisen ja jännittävän tästä tapahtumasta tekee (tietysti ajokokemukseni puutteen lisäksi) se, että radalla ei ole samaan aikaan muita moottoripyöriä. Ainoastaan pöriseviä ja haisevia Hondia ja muita japanilaismerkkisiä neljän pyörän “tiksimunkki GP:n” voittajia. Taitaa ajelu olla melko varovaista ja luulen tyytyväni sivustakatsojan rooliin muutaman kierroksen jälkeen.

Muutama sananen itsestäni motoristina

Ostin tämän kesän alussa kauheassa moottoripyöräkuumeessa vuoden 1992 Honda CBR 600f pc-25 pyörän. Joskus nuorempana tuli ajeltua kevytmoottoripyöräkortti, josta taisinkin kertoa enemmän aiemmassa postissani, ja tietysti iän myötä se on sitten kasvanut kokoa rajoittamattomiin kuutio, teho ja paino -lukemiin. Ensimmäiset muutama sata kilometriä menivät pitkälti totutellessa sataan heppaan nivusten välissä, mutta siitä se lähti pikkuhiljaa sujumaan. Ajotyylini on itseasiassa huomattavasti rauhallisempi (ja laillisempi) kuin olin pelännyt. Huomaan ajavani moottoripyörällä rauhallisemmin kuin autolla (Ei liene mikään huono juttu?). Kiihdytys ja jarrutus onnistuu jo näillä kilometreillä melko sujuvasti. Parannettavaa on loputtomasti siinä vaikeimmassa asiassa, eli kaarreajossa. Aina kun huomaan kallistavani pyörää “liikaa” (jalkatappi ei ole lähelläkään maata) potkaisee itsesuojeluvaistoni peliin ja kallistaminen lakkaa siihen. Tämä nyt tietysti lienee yleistä, mutta erittäin turhauttavaa, pyörällä riittäisi kyvyt, mutta itse toimin pullonkaulana. Noh, rauhallisesti vaan niin kyllä se taito sieltä ennenpitkään tulee.

Postailen raporttia ratapäivästä ensiviikolla!

Hieman ennen kuin hankkiuduin Evosta eroon kävin hakemassa Järvenpäästä talvikulkineeksi ennen Mazdan tallistaottoa ’99 vuoden LSi-Civicin. Kyseessä oli entinen näyttelyauto jota oli myyty osina pois jonkun verran ja loppuraato oli kaupan varsin halvalla. Autosta puuttui pakoputki ja hipoimmat osat oli ehditty kauppaamaan eteenpäin, mutta se oli kuitenkin ylimaalattu vuosi sitten ja muutenkin todella siistikuntoinen joten se tuli kotiutettua ja parsittua takaisin kasaan.

Pienen värkkäämisen jälkeen siitä oli tullut seuraavanlainen:

Ulkoisesti äärimmäisen siisti vehje siis, ainakin omasta mielestäni. 1.5-litrainen eko-VTEC-moottori ei kuitenkaan herättänyt hirveästi intohimoja ja autossa hauskinta oli sen peseminen ja parkkipaikalla katseleminen, itse ajaminen oli aika masentavaa. Lykkäsinkin sen tyrkylle nettiautoon ja kun ketään ei tuntunut kiinnostavan ostaa sitä suoraan, katselin kiinnostavampia vaihdokkeja ja silmään sattui vuoden ’92 VTI-mallinen viistoperä. Kahden EK-korisen jälkeen tuollainen EG kiinnosti todella kiinnostavalta ja otin yhteyttä myyjään ja myös toinen osapuoli oli kiinnostunut joten viime viikonloppuna tulikin heitettyä reilun tuhannen kilometrin lenkki autokaupoilla.

Kaupat tehtiin ja keltainen EK jatkanee nyt sitten elämäänsä hifialustana. Kotimatkalle lähdettiin tuolla EG:llä joka oli ikäisekseen melko vähän ajettu ja siistikuntoinen. 180tkm, kaikki herkut sähköpeileistä kattoluukkuun, persgrilleihin ja tärkeimpänä ilmastointiin, upeasti vetävä B16-kone ja hieman myöhemmin minulle paljastui, että autolla on varsin mielenkiintoinen historiakin. Kyseessä on ilmeisesti ainoa Suomeen uutena myyty 5. sukupolven VTI ikinä, ja auton alkuperäinen omistaja oli silloisen Vehon toimitusjohtajan vaimo (Sivikit tyttöjen autoja fgsfs) jonka jälkeen se kulkeutui vanhemman miehen kakkosautoksi ja kahden nuoremman omistajan jälkeen minulle. Viides omistaja 20 vuotta vanhalle autolle ei ole yhtään huonosti, joten saattaa hyvinkin käydä että tämän joutuu pitämään pidemmän aikaa ja entisöimään sen priimakuntoon.

Muutama räpsy hakureissun jälkeen ötökkäisestä autosta:

Nuo OZin vanteet tuli diilattua pois, koska periaatesyistä vastustan 16″-rengaskokoa kun kumit ovat niin kalliita verrattuna viistoistasiin. Sisustan muovisuus alkoi ärsyttämään varsin nopeasti, joten pistin Briteistä tilaukseen DC2-Integran nahkaisen Momo-ratin ja titaanisen vaihdekepinnupin.

Viime viikonloppuisella Turunreissulla kone alkoi pitämään aika ikävän kuuloista siritystä mikä olikin oletettavissa kun viime öljynvaihto oli tehty jollain Teboilin kuralla. Sivikki saakin jäädä nyt taas kakkosauton rooliin ja otetaan Mazda ensisijaiseen ajoon, ja Hondaa voi ihmetellä lisää kunhan saa siihen vaihdettua Castrolit sisään joskus ensi viikolla kun on kesälomaa.

Mazdalla tulikin viime viikolla käytyä taas Ahvenistolla, joten kesän ratareissuista voisi postailla lisää lähipäivinä.

Tämän kuun loppupuolella on tiedossa päiväreissu Alastarolle. Itse lähden matkaan pyörällä ja tarkoitus olisi kokeilla, että miten se fillari taittuu vasta-alkajan jalkojen välissä. madu edustaa tietysti jälleen Mazdallansa ja koppaa kameran mukaansa, joten jonkinlaista raporttia, kuvien kanssa, on odotettavissa lähiaikoina.

Tämän lisäksi nykyinen työsuhdeautoni Mini Cooper Clubman D (arvostelu tulossa) vaihtuu syyskuun alkupuolella MK6 Volkswagen Golf 2.0TDi 4Motion Comfortline viistoperään. Volkkarista siis ajatuksia ja tunnelmia tulossa. Tulen keskittymään ennen kaikkea 4Motion (Haldex) -ominaisuuksiin, hyötyihin ja haittoihin, koska perus etuvetokiisseli Golffinhan madu jo kerkesi arvostelemaan.

Volkswagen Golf MK6 Hatchback

Jatkan myös tapahtumarikkaan autohistoriani purkamista tänne lähiaikoina!

Olen madun ja bortzin pitkäaikainen ystävä ja kaikkien polttomoottorilla kulkevien värkkien vannoutunut tukija. Ammatiltani olen “IT Consultant” (Kyllä, se on pakko kirjoittaa englanniksi, suomenkielinen vastine on nimittäin “nörtti”) ja harrastukseni koostuu pääosin päämäärättömästä ajelusta milloin milläkin kulkineella. Rullaluistimia lukunottamatta, kaikki sisältävät moottorin. Toisin kuin muut tätä blogia kirjoittavat herrat, minä en vierasta moottoripyöriäkään. Oikeastaan luen itseni enemmän motoristiksi kuin autoilijaksi juuri tällä hetkellä.

madu ei ole minulle edes maininnut kirjoittavansa tälläistä blogia, vaan törmäsin siihen vahingossa. madu ilmeisesti pelkäsi, että jos kuulen tästä, haluan liittyä kirjoittajien kööriin vaikka minua ei maailman runollisimpana ihmisenä pidetäkään. No kuten jo ehkä tajusittekin, niinhän siinä kävi, että kiristin itselleni oikeuden kirjoitella omia tougekokemuksiani tänne (saat madu autosi avaimet takaisin kunhan olen kirjoittanut tämän postin loppuun)

Luulen, että teitä ei kiinnosta kuulla enempää minusta, joten siirrytään lyhyeen ja vaatimattomaan autohistoriaani, sekä värikkäimpiin tapahtumiin ratin takana vuosien varrelta.

Kuinka rakastuin autoiluun?

Tarinani taitaa olla samankaltainen kuin madullakin. Jo nuoruudesta lähtenyt innostus videopelejä kohtaan toi eräs kaunis ilta Need For Speed -pelin kuvakkeen tietokoneeni työpöydälle. Muistaakseni ensimmäiset ajatukseni noin 10 sekuntia ensimmäisen kilpailun startin jälkeen olivat kutakuinkin seuraavanlaisia: “Ai autoja voi kustomisoida, siistiä.”, “Eihän nämä ole mitään ferrareita, pääseekö näilläkin muka lujaa?” ja “Mikä on tuo outo tunne rinnassani?” Noh, se outo tunne rinnassa oli tietenkin rakastumista autourheilua ja koko “tuning” -sceneä kohtaan. Valitettavasti tässä vaiheessa olin vasta mopoiässä ja auton hankkiminen tuntui kaukaiselta, miltei tavoittamattomalta, haaveelta. Seuraavaksi kesäksi sain kuitenkin isäpapan puhuttua ympäri kevytmoottoripyörän hankkimiseksi. Se kesä kului pitkälti mutkateillä urheiluun, huoltoasemilla pakoputkien mittojen vertailuun ja bensarahan kinuamiseen. Kaksi vuotta sitä kesti, rajatonta iloa, jota koin aina uskollisen Derbi GPR 125 Racingin satulan päälle hypätessäni. Milloin en aiheuttanut pahennusta, joko ajamalla tai puhumalla suhteettoman kovaa, katselin pimeässä huoneessani “Initial D”:tä (Loistava anime pääasiassa driftauksesta) ja odotin, että pääsen kokemaan öisen moottoritien myös auton ratin takaa. Talvisaikaan vietin suurimman osan vapaasta ajastani ystäväni ruosteisen volvon tai bemarin kyydissä, katsellen sivuikkunasta menosuuntaan.

Ensimmäinen autoni.

Vihdoin alkoi kahdeksastoista syntymäpäiväni kurkkimaan nurkan takaa ja autokuumeeni nousi mittaamattomiin korkeuksiin. Vietin päivät ja yöt (koulussa ja kotona) etsien netistä sitä oikeaa autoa unelmieni toteuttamiseksi. Mielessäni pyöri vanhat, mutta tehokkaat bemarit ja milloin mitkäkin “GTI” -versiot, jotka olisivat irronneet halvalla. Isäni kuitenkin teki jotain mistä olen yhä edelleen kiitollisuudenvelassa hänelle. Eräs päivä hän pyysi minut mukaani ja ajoi läheiseen autokauppaan. Siellä se oli, tuleva rakkaani ja “porttihuumeeni” vaaralliseen ja kalliiseen harrastukseen, jota kutsutaan kesyllä termillä “ajelu”. Vuosimallin 2000 Honda Civic 1.4i EJ9 makasi neljällä renkaallaan keskellä autokauppaa, kiillellen ja näyttäen täysin virheettömältä. Kiersin auton taakse ja muistan ensimmäisen ajatukseeni olleen, että moottorin litratilavuus jättää kyllä hivenen kylmäksi. Isäni kertoi minulle hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi, että hän ei hyväksy mitään ruoskaa talonsa pihalle seisomaan, joten tehokkaasta romusta haaveilut voi jättää saman tien. Pidin itseäni etuoikeutettuna, koska isäni osti minulle ensimmäisen autoni, eikä mielessäni käynyt valittaa sanallakaan. Kaupat tehtiin samalla reissulla ja Honda lähti kotia kohti. Kylmänä suihkuna tämä kyseinen auto kyllä toimi minulle. Itseasiassa kortin saatuani en muista juurikaan ajaneeni, ainakaan lähellekään samoissa määrin kuin kevarillani aiemmin.

Erään legendan synty ja ennenaikainen tuho.

Oli kaunis kesäyö, kuuntelin radiota ajellessani minulle hyvin tuttua mutkapätkää Hondallani. Lähestyin risteystä, josta käännyttiin kotitielleni. Hetken mielijohteesta ajoin risteyksen ohi ja käännyin ympäri. Ajoin mutkapätkän alkuun ja mietin, että ehkä moottoriurheilussa ei kaikki ole kiinni auton suorituskyvystä. Mietin, että ehkä minä voin toimia autoni ominaisuuksien jatkeena. Kaasutin tutulle pätkälle ja ajattelin kaiken uudelleen. En tarvitse kovaa kiihdytystä tuohon ylämäkeen jos saan ajettua edellisen mutkan nopeampaa. Miksi jarruttaisin tuohon kurviin, kun voin yhtä hyvin vain vaihtaa vaihteen pienemmälle ja antaa moottorin hoitaa jarrutus. Miksi kääntää niin paljon, että renkaat ulisevat, eikö pidon menetys hidasta? Jos teen pehmeämpiä ohjausliikkeitä, olen nopeampi. Tästä alkoi täysin uusi into ajamista, ja varsinkin, nopeasti ajamista kohtaan. Yritin ajaa tämän aiemmin mainitun pätkän aina vain nopeammin ja paremmin. Tällä 90 -hevosvoimaisella japanilaisella riisinkeittimelläni olin tällä kyseisellä reitillä nopeampi kuin kukaan muu itse näkemäni yrittäjä. Kisaajia kyllä riitti, vaan ei voittajia. No niinhän siinä tietysti loppujen lopuksi kävi, että virtsa nousi nuppiin. Tällä reitillä ja tällä autolla voin tehdä mitä vain. Tästä seurasi episodi jota häpeän enemmän kuin mitään muuta elämässäni. Vaaransin omani ja mikä kauheinta, kaverini hengen. Olin juuri saanut uudet kesärenkaat Hondani alle ja ajattelin, että “Nythän sitä pitoa sitten riittää.” Enempää ei olisi päättelyni voinut mennä perseelleen. Tutun reitin viimeisissä kurveissa päätin ottaa Civicistä kaiken irti ja painoin kaasua, missä normaalisti olisin siirtynyt jarrun päälle. Tiessä oli töyssy, jota en hitaammissa vauhdeissa ollut aiemmin huomannut. Hondan perä lähti yrittämään keulan ohitusta ulkokurvin puolelta täysin yllättäen. Uutena ja kokemattomana kuskina (kaikesta harjoittelustani huolimatta) en käsittänyt mitä olisi pitänyt tehdä, joten löin jarrun pohjaan, ohjasin vaistomaisesti vastaan ja toivoin parasta. Perä edellä suoraan ojaan, jossa kohtaaminen betonisen ojaputken kanssa. Auto kimposi takaperin ympäri, laskeutui kylki edellä ja jatkoi pyörimistään muutaman kerran, päätyen kyljelleen puoliksi ojaan, puoliksi tielle. Tiedän tapahtumat tarkasti vain koska madu todisti kolaria Mazdastaan takanani. Muistan ilmalennon aikana miettineeni, että tästä ei hengissä selvitä.

Huonomminkin olisi voinut käydä.

Kun avasin silmäni, olin edelleen tasan samassa asennossa kuin koko tapahtumaketjun ajan. Puristin rattia molemmin käsin, vasen jalka painoi kytkintä pohjaan ja oikeanpuoleinen yritti työntää jarrupoljinta pohjasta läpi. Ensimmäiseksi tajusin avata suuni kysyäkseni kaveriltani onko tämä kunnossa. Vasta kuullessani hengästyneen vastauksen “Ei hätää”, tajusin, että olemme kyljellämme ja että vieressäni, rikkoutuneen ikkunan kohdalla kipittää pari muurahaista. Saimme kiivettyä ulos pahoin ruhjoutuneesta autosta ja kipattua sen takaisin renkailleen. Uskomatonta kyllä, minulle tai kaverilleni ei ollut käynyt mitään. Itselläni oli ranne hivenen herkkä ja päähän koski kevyesti. Paikalle saapunut paikallinen käski soittamaan hätäkeskukseen ja pyytämään poliisit paikalle. Tein työtä käskettyä, koska olin poikkeuksellisen nöyrässä olotilassa ja ehkä vähän enemmän kuin vähän shokissa. Hätäkeskuksesta lupasivat lähettää poliisipartion ja ambulanssin. Kieltäydyin kohteliaasti ambulanssista koska kaikki näytti olevan kunnossa sekä itselläni, että kaverillani. Hätäkeskuksesta pyydettiin kuitenkin, että kävisimme seuraavana päivänä lääkärin tarkastettavana, varmuuden vuoksi. Hyvät illanjatkot toivotettuani soitin isälleni, joka kertoi tulevansa paikan päälle. Muistan pimenevässä illassa etsineeni tavaroitani autosta ja sen välittömästä läheisyydestä, sekä keskustelleni hiljaa ystävieni kanssa odotellessamme poliiseita saapuvaksi. Poliisit saapuivat ja kävimme vakavan keskustelun idiooteista, liiallisesta itsevarmuudesta ja muutaman kymmenen metrin mittaisista jarrutusjäljistä suhteessa 50km/h:n rajoitukseen alueella. Pitkän juttutuokion jälkeen päättivät poliisit, että olen ilmeisesti kaikesta huolimatta tarpeeksi täysipäinen pitääkseni ajokorttini. Poliisit jättivät sakkolapun, tilasivat hinausauton ja poistuivat paikalta. Hinausauton saavuttua ajelimme kaikessa hiljaisuudessa kohti kaverini kotia, jossa tiputimme hänet kyydistä ja suuntasimme nukkumaan. Minä en nukkunut sinä yönä. Mietin, että miksi olen hengissä ja miten lähellä oli, että olisin pilannut monien, monien ihmisten elämän täysin.

Oppitunti

Seuraavana päivän ajelimme isäni kanssa tarkastamaan auton tuhot ja keräämään mahdollisesti jääneitä tavaroita talteen. Jonnekin Nurmijärven perukoille se oli hinattu. Oli kauheata saapua hinausliikkeen pihaan ja nähdä rakas autoni siinä kunnossa, tajuta että minä olen aiheuttanut tämän omaa tyhmyyttäni ja, että ensimmäistä autoani ei enää korjata.

Lepää rauhassa.

Kävelin autoni viereen ja yritin säilyttää edes ylpeyteni. Ei onnistunut. Tunsin järkyttävän suurta surua ja valutin kyyneleen tai pari auton vuoksi, joka oli opettanut minut ajamaan, antanut minulle palautetta virheistäni ja muistuttanut hengellään, että kukaan ei ole täydellinen, ei edes vajaan vuoden ajokortin omistanut lapsi, joka luulee itsestään liikoja. Sain täydellisen opetuksen siitä, että peltiä saa aina uutta, mutta ihmishenki on korvaamaton ja auton ratissa, höllässä.

Loppusanat

Olen nyt kirjoittanut tätä tekstiä kaksi tuntia ja luulen, että se riittää tältä erää. Huomatkaa, että tämä on kirjoitettu aikavälillä klo 23:00 – 1:00, joten en yhtään ihmettele jos kirjoitusvirheitä löytyy. Olen kertonut nyt ensimmäisestä autostani ja tunteillut vähän päälle. Tekstiä riittää kyllä ja vakaa aikomukseni on kirjoittaa tänne arvosteluita ajamistani autoista ja tapahtumia ratin tai tangon takaa. Tässä postissa mainitut tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden taakse (n. 4-6).

Hyvää yötä!

Tarina alkoi poikkeuksellisen kylmästä jouluaatosta – allekirjoittanut oli lähdössä hieman ennen kuutta töihin, ja pahin pelkäämäni sitten toteutui kun auto ei jaksanutkaan lähteä omin voimin käyntiin. Viereiseltä VPK:lta sai akkulaturista apua joka viritettiin verkkovirtaan, mutta lataus ei tuntunut auttavan yhtään, vaikka pakkasessa tulikin ihmeteltyä useampi tovi. Töihin oli kuitenkin päästävä, joten ei auttanut kuin nöyrtyä ja hypätä taksiin.

Joulun pyhien ajan sainkin onneksi lainata isän autoa, mutta nyt kun paluu kotiin Espooseen koitti, olisi tuo Evonrottelo taas ollut tarpeellista saada henkiin. Eilen sain ystävälliseltä Mitsubishi Club Finlandin jäseneltä apuvirtaa, kiitokset sinne, mutta auto ei jaksanut senkään voimin käynnistyä, olisivatko sitten kylmä sää, kohmeinen kone ja todella useat starttailuyritykset ottaneet sytytystulppien päälle.

Joten tänään sitten hinurin kyytiin ja ST Motorsille lämpiämään ja isomman akun asennukseen, JDM-laitteissa kun tuo vakioakku tapaa olla säälittävän pieni ja kannakkeiden parissa joutuu askartelemaan jonkun verran, että tilalle saa normaalikokoisen.  Saa nähdä kuinka siellä käy ja milloin auto sitten hörähtää käyntiin, töihin pitäisi päästä tänään ja se on julkisilla verrattaen hankalaa.

Tämä ei kyllä ole ensimmäinen kerta kun tuon akun kanssa on ongelmia – loppukesästä kun ajokortti oli hyllyllä kuusi viikkoa, auto ei seisomisen jälkeen enää jaksanut lähteä omin voimin käyntiin kun hälytin sisätutkineen ilmeisesti vie aina jonkin verran sähköä. Tuolloin apuvirralla päästiin kuitenkin liikkeelle.

Civic sen sijaan jätti kerran varsin persoonallisesti tielle. Auto oli ollut eräässä Saviossa sijaitsevassa Autofit-ketjukorjaamossa huollossa, ja tuon huollon yhteydessä siihen asennettiin myös vaihdevälinlyhennin, joka Civicin tapauksessa korvaa vakiokepin nivelen yläpuolelta lyhyemmällä ja alapuolelta pidemmällä varrella, ja tulee alaosastaan mutterilla kiinni vaihteensiirrintankoon. Testikepitystä olikin kulunut reilu sata kilometriä, kun armottoman kilinän saattelemana vaihdekepistä katoaa tunto täysin, joten ei muuta kun lähimmälle bussipysäkille ihmettelemään. Auton alle kurkatessa näkikin nopeasti, että vaihdekeppi oli irronnut vaihteensiirtäjästä kun mutteri oli lähtenyt kävelemään – näppärästi ilmeisesti jäänyt pajalla kiristämättä. Tietääpä ainakin ettei kyseiselle pajalle kannata enää viedä mitään vehkeitä, olisi saattanut käydä aika paljon huonomminkin.

Vanha Mazda sen sijaan vei kelissä kuin kelissä poikkeuksetta perille (eikä siinä kyllä ollut oikeastaan mitään muutakaan rempattavaa). Toivoa sopii, että Roadster on tekniikaltaan yhtä laadukas kuin Äffä aikanaan!

Roadsteriin sitten löytyikin Recaron SRD-penkit joita pitäisi lähteä keväämmällä sovittelemaan kiinni, yhden kuvan tuollaisista olen nähnyt NA-Miatassa joten kyllä niiden pitäisi sinne jotenkin sopia. Myös Rota RB-vanteet tuli bongattua koossa 15×8 +35, ei ne ihan yhtä siistit ole kuin 949 Racingin 6UL:t, mutta Suomesta kun löytyi järkihintaan niin ennemmin sellaset, vanteiden ostelu Jenkkilästä kun ei ole ihan halpaa puuhaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin – nyt jäädään jännityksellä odottamaan miten isolla tai pienellä vaivalla Evon saa taas liikkumaan ja miten iso konkurssi siitä seuraa.

Kyseisenä päivänä oli erittäin lumista, ja tulikin mietittyä muutamaan otteeseen haluanko varmasti kokeilla uutta ja hienoa mutta vajaavetoista laitosta vai pitäytyä tutussa ja turvallisessa Evossa. Uteliaisuus kuitenkin voitti, joten matkaan tuli lähdettyä Golfilla ja kyllähän sen ratissa sitten viihtyikin muutaman sataa kilometriä.

On varmaan sopivaa aloittaa siitä, mistä en pitänyt tuossa edellisessä neloskorisessa. Se oli mielestäni todella hyvän näköinen noin farmariksi (hieno tummanpunainen metalliväri, kaikki yksityiskohdat tehtaalta korinvärissä, tummennukset takaikkunoissa, vaalea sisustus ja muut herkut), mutta 1.6-litrainen bensiinimoottori oli surkea ja sen jatkona oleva 5-vaihteinen manuaalilaatikko vähintään kummallinen. Moottorissa taisi olla tehoa päätähuimaavan 100 hevosvoiman verran, ja kun auto painoi kuitenkin jonkun verran, puhditonta moottoria ei voinut perustella edes taloudellisuudella – saman kokoinen mutta 60 hevosvoimaa tehokkaampi Civicin moottori vei yli litran vähemmän bensiiniä perusajossa. Lisäksi Golfissa vaihdekeppi nytkähti kummallisesti aina kun moottorille antoi kaasua, ja vaikka auton valmistuslaatu oli muuten varsin vakuuttava (neljän vuoden aikana huoltamolla ei tarvinnut käydä määräaikaishuoltojen lisäksi kertaakaan, lienee hyvin harvinaista uusissa autoissa), koko voimansiirto tuntui muovista tehdyltä.

Siksipä uusi kutoskoppainen Golf TDI-DSG-yhdistelmällään toikin hymyn huulille. Olen aikaisemmin ollut melko varautunut dieselmoottoreita kohtaan vaikken sellaisella olekaan ajanut kuin viimeksi autokoulussa viisi vuotta sitten ja yhden päivän verran vapari-Hiacella kun muutin. Hiace kuitenkin tuntui ihan kuin olisi ajanut bussilla ja parkkipaikoilla jatkuvasti henkilöautoista kuuluva traktorinjyrinä ja kovaääninen naputus ei oikein vaikuta. Uusi Golf kuitenkin yllätti hiljaisuudellaan tyhjäkäynnillä ikkunoita auki raapiessa, eikä ajossakaan jyrissyt tyypilliseen nokivasaratyyliin.

Varsinaiseksi herkuksi ajamisen teki kuitenkin 6-vaihteinen DSG-laatikko. Dieselien käyttöalue on tunnetusti varsin kapea, ja Golfinkin TDI tarjoaa parhaan vääntönsä alueella 1750-2500 RPM. Kaksoiskytkentävaihteisto kuitenkin piti moottorin jatkuvasti oikealla alueella ja vaikka se tarjosikin todella isoa vaihdetta jo pienessä nopeuksissa pitäen kulutuksen kurissa, kaasua painamalla pykälää sai tiputettua todella helposti ja nopeasti. Perusajossa vaihtoja ei oikeastaan edes huomannut, ja vaikka tiptronic-ominaisuuskin löytyisi laatikosta, sitä ei kiinnostanut käyttää kokeilun jälkeen ollenkaan koska laatikko hoiti hommansa niin sulavasti.

Peruspyörittelyssä (joskin kelin vuoksi hieman haastavassa sellaisessa) ison dieselin ja DSG:n yhdistelmä oli aivan lyömätön verrattuna vanhemman Golfin puhdittomaan bensaan ja kehnoon manuaalilaatikkoon.

Karuihin japanilaisiin econoboxeihin tottuneena myös kuutosversion sisusta jatkaa samalla laadun tunnulla kuin tuon aikaisemman. Vaalea kangas, mukavan tuntuiset muoviosat ja metallisomisteet tuovat perusperheautoonkin premiumin tuntua. Varustelista on varsin kattava pienimmälläkin paketilla – löytyy pysäköintitutkaa (ja taskuparkkiautomaatti mitä faijakaan ei ole vielä uskaltautunut kokeilemaan; ehkä hyvä niin), nahkaista monitoimiohjauspyörää, luistonestoa ja säädettävää lämpösuulaketta myös takapenkkiläisille.

Vaikka laatikosta löytyykin S-asento niin tuossa kelissä sitä ei tullut edes kokeiltua, ja vahvasti epäilen autosta muutenkaan löytyvän mitään sporttia, joten ihan omia tarpeita tuollainen ei palvele, mutta paikasta A paikkaan B sillä kyllä pääsee astetta mukavammin ja laadukkaammin. Hintaahan tuolla DSG-vaihteisella isolla dieselillä on melko paljon – 30000 euron molemmin puolin varusteista riippuen. Tuollaisella budjetilla jos olisi jokin Konsernin ei-hothatch hakusessa, itse kääntyisin kyllä Seat Exeon puoleen – samaan hintaan saisi 2-litraisen TFSI-bensamoottorin 211 hevosvoimalla ja kyllähän tuo Exeo muutenkin Golffia tyylikkäämmältä vaikuttaa. Mainiosta DSG:stä tosin jäisi paitsi, ja niin Exeosta kuin Golffistakin puuttuu oikeasti tilaa tarvitsevalle aivan lyömätön liftback-korivaihtoehto. Kaikinpuolin kuitenkin varsin mukavalta ja laadukkaalta vaikuttava vessa.

Tollanen tuli haettua tiistaina Vihdistä ja ajoin sillä nyt pari päivää vaikkei ihan parhaat avoautokelit olekaan. Katto pysyi kuitenkin kiinni (suurimman osan ajasta) ja lähinnä tuli haettua ajofiilistä, ja varsin mukavaltahan tuo tuntuu. Vaikka tuossa onkin 1.8-litrainen Voimamoottori, kaasua painaessa ei käy oikeastaan yhtään mitään – viimeisten kolmen vuoden aikana on ehtinyt tottua siihen, että vaikka alakierroksilla mitään ei tapahtuisikaan, hetken päästä VTEC tai turbo pelastaa asiaa, mutta toi on käytännössä yhtä puhditon peruskierroksilta punarajalle asti.

Alusta sen sijaan tuntuu aika ilmiömäiseltä enkä yhtään ihmettele että näillä pystyy ajamaan radalla todella lujaa – kostealla asvaltilla kitkarenkaillakin auto tuntuu olevan liimattu tiehen joten voin vaan kuvitella miten radalla pääsee R888:lla.

Sellaset tosiaan täytyy hommata ensi kesäksi, ja jotkut reilusti härskimmällä ET:llä olevat vanteet myös, noi vakiot jäävät armottoman sisään. 15x8et25 olisi passeli vanteen koko, renkaista sitten en tiedä mikä sopisi tuonlevyiselle, venyisikö 205 liikaa vai olisiko sopiva. Kuppipenkistä ja nelipistevöistäkään ei olisi haittaa, joten sellasetkin pitää varmaan järkätä tässä talven aikana. Nyt autosta löytyy Hard Dogin rollbar penkkien takaa, varsin järeän näköinen laitos ja varmasti jäykistää koriakin reilusti, jotkut V-Max halpiscoilit joissa ajofiilis kuitenkin tuntuu erittäin kelvolliselta parinsadan kilometrin perusteella, rosteriputkisto ja K&N:n kartiosuodatin konehuoneessa.

Seuraavat puolisen vuotta pitää kuitenkin elää ilman Mazdaa kun se talvehtii Suomen Yacht Centerissä Helsingin Hernesaaressa. Vaan kunhan lumet tulee, tuon Evonkin hauskuuskerroin pomppaa reilusti ylöspäin!

Näyttivät niin onnellisilta yhdessä.

Mukavaa aluetta ja syksyiset värit pukevat maisemaa hienosti, pitää käydä toistekin.

]]> http://kumittonttiin.wordpress.com/2010/10/05/syksyisia-maisemia/feed/ 1 Megane DSC_0138 DSC_0135 DSC_0131 DSC_0130 DSC_0129 http://kumittonttiin.wordpress.com/2010/09/29/evokuskin-arkea/ http://kumittonttiin.wordpress.com/2010/09/29/evokuskin-arkea/#comments Wed, 29 Sep 2010 18:58:51 +0000 madu http://kumittonttiin.wordpress.com/?p=49 Lue loppuun →]]> Näitä oli kaivattu, joten työpäivän loppuhetkillä voisi raapustella rehelliset käyttökokemukset tuosta Evosta vajaan vuoden ajalta, kuvia lisäilen jälkikäteen.

Kyseessä siis vuoden 1998 GSR-mallinen Lancer Evolution V.

Ennen Evoa omistin kaksi vuotta VTI-Civicin josta tulee samanlainen tarina myöhemmin. Loppuvuodesta 2008 sain kuitenkin tietää, että saisin asunnon kävelymatkan päästä koulusta ja työmatkakin puolittuisi, joten hieman enemmän bensaa kuluttava käyttis/harrasteauto ei tuntunut mitenkään mahdottomalta ajatukselta. Monenlaista tuli mietittyä, ja otin pariin Evon omistajaan nettiautossa yhteyttä. Väliraha tästä vitosesta tuntui alkuunsa hieman kirpeältä, mutta eipä niitä jaksa autokuumeissaan järkeillä, joten Civic jäi sitten turkuun ja ajelin Evolla tyytyväisenä kotiin. Yhtä tyytyväisenä sillä on tullut suhailtua tähän asti, tosin vuodenvaihteessa työpaikkakin muuttaa kävelyetäisyyden päähän kotoa, joten taitaa olla taas autonvaihto edessä silloin johonkin avokattoiseen.

Evo tosiaan on itselläni lähes jokapäiväisessä käytössä, ja se näistä “legendaarisista” voimajapskeista varmasti siihen soveltuukin parhaiten perheautojuurineen (STI-Imprezat varmaan aika samaa puuta) – samanikäiset Skylinet ja Suprat ovat kuitenkin paljon kalliimpia (ja takaovettomia jos niille on tarvetta). Perheautojuurissa toki on myös miinuspuolensa – kuskinpaikalta on vaikea löytää minkäänsorttista urheiluautomaisuutta kun sisusta on ihan sama kuin pappamallin Lancerissa johon on ruuvattu Recaron jakkarat, Momon ratti ja valkopohjaiset mittarit. Omasta mielestäni kuitenkin varsin funktionaalinen ja viihtyisä kabiini, vaikkakin laatuvaikutelmassa jää todella paljon jälkeen esimerkiksi VR-4 -Galanttia. Mukavuudet ovat kuitenkin kunnossa – käytännössä kaikissa japanintuonneissa on automaatti-ilmastointi, ja tuon lisäksi löytyy sähköisesti kääntyvää sivupeiliä, sähköikkunaa joka nurkassa ja kaikkea vastaavaa.

Toinen perusautoilun miinuspuoli on tietenkin polttoaineen kulutus, peruspyörittelyssä itselläni 11-12 litraa satasella, tiheähkö huoltoväli (perusöljynvaihtojen suhteen) ja paljon huollettavia kohteita (öljyt pitää vaihtaa moneen voimansiirron osaan erikseen, jarruosat ja sopivat renkaat hieman hintavia ja niitä saattaa ajosta riippuen kulua reippaaseen tahtiin). Kaikki tuo pätee tietenkin mihin tahansa hieman tehokkaampaan vessaan. Kääntöympyrä on myös aika iso, mikä ehkä tekee kaupunkipyörittelystä paikoittain hieman työlästä, mutta harvemmin tuosta on harmiksi asti.

Mukavuudesta ja rahankäytöstä joutuu siis hieman tinkimään, mutta mikäli tämä ei ole ongelma, Evo on loistava ajokki. Aikaisempiin etuvetoautoihin verrattuna nelikko on käsittämättömän hauska viedä talvella, moottori puhkuu voimaa vakionakin aivan tarpeeksi, Brembon jarrut pysäyttävät erinomaisesti ja vakioalustastakaan ei löydy traktorikorkeuden lisäksi juurikaan moitittavaa. Radalla olen ehtinyt pyörähtää kolme kertaa kesällä, ja joka kerralla olosuhteet hieman hankasivat vastaan (märkää, märkää, jarrulevyt halki), mutta Ahvenistolla pystyi päivän selvetessä ja radan kuivuttua vetämään jonkun verran nopeitakin kierroksia ja auto oli kyllä aivan erilainen viedä kuin Civic – auto kiihtyy ja pysähtyy käsittämättömän hyvin ja nelivedon ja AYC:n vuoksi mutkista selviää todella vaivatta. Nämä vanhemmat Evot rokkaavat toki myös katujen liikennevalo-GP:ssä todella lyhyiden välitystensä vuoksi, ja harva vehje kerkeää sataseen asti yhtä nopeasti.

Hopea on mielestäni yksi tylsimpiä värejä, varsinkin tällaisen urheilullisemman auton yhteydessä, mutta siitä huolimatta auto kyllä kääntää päitä missä tahansa vaikkei olisikaan lunta maassa ja kulkisi lähinnä poikittain. Kovin provosoivaksi en ole sitä huomannut, kerran Vihdintiellä joku perheenisä yritti isotella vanhalla TDI-Audillaan, mutta tuon lisäksi mihinkään ihmeempiin kisausyrityksiin en ole törmännyt, toisin kuin Civicillä ja varsinkin rähjäisellä 323F:lläni. Tai sitten omat asenteet ja se, mitä kaikkea tulkitsee kisausyritykseksi ovat saattaneet toki muuttua, heh heh. No, jos ei muuta niin ison spoilerin takia auton näkee parkkirivistä jo kauas.

Kaikinpuolin loistava vehje siis, kantsii ihmeessä hankkia jos yhtään mietityttää. Itselläni ei ainakaan ole tämän vuoden aikana uponnut tonneja kuin bensaan – öljyt olen vaihtanut kahdesti ja etujarrulevyt kerran, nekään ei maksaneet kun sataviisikymppiä kotiin toimitettuna englannista. Kilometrejä toki ei tule viikossa kovin paljoa, vuoden aikana ajanut kai jotain 10tkm jos sitäkään. Syystä tai toisesta Evon kanssa “tuning-kynnys” on kanssa huomattavasti Sivikkiä korkeampi (ehkä täyspäivätyön vaihtuminen opiskeluunkin on saattanut vaikuttaa…) – siinä missä Hondaa piti ruuvata koko ajan, Evo on säilynyt vanteita ja soitinta lukuunottamatta samassa kuosissa kuin ostopäivänä.

Tietyin varauksin näitä kannattaa kuitenkin lähestyä – vitosta aikaisempien Evojen moottorit kärsivät herkästi “crankwalkista”, huonosta laakeroinnista johtuvasta kampiakselin pitkittäisliikkeestä joka saattaa tehdä todella pahaa vahinkoa mikäli sitä ei korjata ajoissa (tarpeeksi ajoissa selviää laakerin vaihdolla, hieman myöhemmin kampiakselin vaihdolla, ja jos reagoi liian myöhään, koko alakerta mennee uusiksi). Lisäksi myöskään Mitsun nelivedon käyttämät hydrauliikkapumput eivät tunnu olevan parhaasta päästä – nelosesta eteenpäin takapyöriä ohjaa varsin oikukas AYC-järjestelmä, ja seiskasta ysiin myös keskilukolla on vastaavanlainen (ja ilmeisesti yhtä räjähdysherkkä) ACD-pumppu. Tiettyyn ikään tultuaan pumput eivät enää jaksa pitää järjestelmän tarvitsemaa painetta yllä, tosin vaikka omanikin välillä vilkuttelee vikavaloa, en ole huomannut sen käyttäytyvän ajossa mitenkään kummallisesti. Varmin näistä “välimallin Evoista” siis onkin vitonen tai kutonen GSR-mallisena – ei crankwalkkia, nelosta huomattavasti siistimpi sisusta, isot Brembon jarrut ja muutenkin hyvännäköinen paketti widebody-korisarjalla.

Ei siis muuta kun odottelemaan talven lumia että pääsee taas pitämään hauskaa, kitkarenkaat onkin jo ruuvattu alle hetki sitten.

Ahdingossani mietin sitten mistä voisin keksiä motivaatiota. Siinä kohtaa muistinkin että takapihalle on pysäköitynä bensakäyttöinen piristinlaite, joten ei muuta kun avaimet taskuun ja ratin taakse. Heti löytyi inspiraatiota esimerkiksi kirjoittaa tänne!

Evo on kyllä siinä mielessä ihme vehje että vaikka miten olisi muuten synkkää, sillä ajaminen tekee elämästä aina huomattavasti mukavampaa ja kaikki murheet unohtuvat ainakin hetkeksi. Huvilla tosin on hintansa, ja kaasujalan oikaisujen takia kuluneen vuoden aikana on päässyt katselemaan sinipunavaloja vähän turhankin useaan otteeseen, onneksi sentään vaan kertaalleen joutui hetkeksi fillarimieheksi.

Nyt vaan kun olen espoolaistunut en oikein tiedä täältä suunnalta mitään hyviä paikkoja ajella ehkä vähän huolettomammin. Tuusulan suunnalla tougepätkää löytyi kilometritolkulla, ja kun keulan käänsi kohti Nurmijärveä, herkullista mutkatietä tuntui riittävän loputtomiin. Täältä päin ainoa tutumpi pätkä taas on Bodomin touge, mikä taas on omaan makuuni vähän turhan jännittävä kun tiellä ei ole leveyttä ihmeemmin ja mutkien taakse ei pahemmin näe. Ehdotuksia hauskoista pätkistä muutamankymmenen kilometrin säteellä Leppävaarasta siis otetaan vastaan!

Tänä iltana tuli kuitenkin suunnattua mutkapätkien sijaan metropolikseen kun kävin tutkimassa mistä HP:n päämaja Olarissa löytyy, sinne kun pitää mennä huomenna visiitille työn puolesta. Reissulla muistin etten ole vielä jälkikiristänyt talvivanteita, ne kun piti vaihtaa pari viikkoa sitten alle että sai leimattua auton (kesäkumit ihan finaalissa). Avasin takaluukun ja etsin ristikkoavainta, mutta sellaista ei sitten tullutkaan vastaan… pelkästään auton työkalusarjaan kuuluva 21-millinen avain joka sopi kyllä Workin muttereihin mutta talvivanteet olivatkin kiinni 19-millisillä. No, hyvä huomata tässä kohtaa eikä silloin kun tarvitsisi ihan oikeasti vaihtaa pyörä tien päällä. Shelliltä löytyi sitten hieno siniseksi maalattu (..?) ristikkoavain ryöstöhintaan ja vanteet sai kiristettyä.

Mietoa ärsytystä aiheuttaa myös jarrulevyjen vaihdon jälkeen ilmestynyt todella kovaääninen vinkuminen hiljaisiin nopeuksiin jarrutettaessa. Aikaisemmat jarrulevyt olivat uritetut, nykyiset taas ei, paloina Ferodo DS2500. Onkohan noihin mitään keinoja millä vinkumisen saisi loppumaan ihan vaan ajamalla; tarpeeksi kovia jarrutuksia isosta nopeudesta muutaman kerran toistettuna tai jotain vastaavaa? Pitää kokeilla joskus jos sattuu sopiva tienpätkä sopivaan hetkeen.

Tällasta tähän hetkeen, sais nyt tulla lunta mahdollisimman pian että tulisi käyttöäkin noille kitkarenkaille.