Hyvää iltaa!
Olen madun ja bortzin pitkäaikainen ystävä ja kaikkien polttomoottorilla kulkevien värkkien vannoutunut tukija. Ammatiltani olen “IT Consultant” (Kyllä, se on pakko kirjoittaa englanniksi, suomenkielinen vastine on nimittäin “nörtti”) ja harrastukseni koostuu pääosin päämäärättömästä ajelusta milloin milläkin kulkineella. Rullaluistimia lukunottamatta, kaikki sisältävät moottorin. Toisin kuin muut tätä blogia kirjoittavat herrat, minä en vierasta moottoripyöriäkään. Oikeastaan luen itseni enemmän motoristiksi kuin autoilijaksi juuri tällä hetkellä.
madu ei ole minulle edes maininnut kirjoittavansa tälläistä blogia, vaan törmäsin siihen vahingossa. madu ilmeisesti pelkäsi, että jos kuulen tästä, haluan liittyä kirjoittajien kööriin vaikka minua ei maailman runollisimpana ihmisenä pidetäkään. No kuten jo ehkä tajusittekin, niinhän siinä kävi, että kiristin itselleni oikeuden kirjoitella omia tougekokemuksiani tänne (saat madu autosi avaimet takaisin kunhan olen kirjoittanut tämän postin loppuun)
Luulen, että teitä ei kiinnosta kuulla enempää minusta, joten siirrytään lyhyeen ja vaatimattomaan autohistoriaani, sekä värikkäimpiin tapahtumiin ratin takana vuosien varrelta.
Kuinka rakastuin autoiluun?
Tarinani taitaa olla samankaltainen kuin madullakin. Jo nuoruudesta lähtenyt innostus videopelejä kohtaan toi eräs kaunis ilta Need For Speed -pelin kuvakkeen tietokoneeni työpöydälle. Muistaakseni ensimmäiset ajatukseni noin 10 sekuntia ensimmäisen kilpailun startin jälkeen olivat kutakuinkin seuraavanlaisia: “Ai autoja voi kustomisoida, siistiä.”, “Eihän nämä ole mitään ferrareita, pääseekö näilläkin muka lujaa?” ja “Mikä on tuo outo tunne rinnassani?” Noh, se outo tunne rinnassa oli tietenkin rakastumista autourheilua ja koko “tuning” -sceneä kohtaan. Valitettavasti tässä vaiheessa olin vasta mopoiässä ja auton hankkiminen tuntui kaukaiselta, miltei tavoittamattomalta, haaveelta. Seuraavaksi kesäksi sain kuitenkin isäpapan puhuttua ympäri kevytmoottoripyörän hankkimiseksi. Se kesä kului pitkälti mutkateillä urheiluun, huoltoasemilla pakoputkien mittojen vertailuun ja bensarahan kinuamiseen. Kaksi vuotta sitä kesti, rajatonta iloa, jota koin aina uskollisen Derbi GPR 125 Racingin satulan päälle hypätessäni. Milloin en aiheuttanut pahennusta, joko ajamalla tai puhumalla suhteettoman kovaa, katselin pimeässä huoneessani “Initial D”:tä (Loistava anime pääasiassa driftauksesta) ja odotin, että pääsen kokemaan öisen moottoritien myös auton ratin takaa. Talvisaikaan vietin suurimman osan vapaasta ajastani ystäväni ruosteisen volvon tai bemarin kyydissä, katsellen sivuikkunasta menosuuntaan.
Ensimmäinen autoni.
Vihdoin alkoi kahdeksastoista syntymäpäiväni kurkkimaan nurkan takaa ja autokuumeeni nousi mittaamattomiin korkeuksiin. Vietin päivät ja yöt (koulussa ja kotona) etsien netistä sitä oikeaa autoa unelmieni toteuttamiseksi. Mielessäni pyöri vanhat, mutta tehokkaat bemarit ja milloin mitkäkin “GTI” -versiot, jotka olisivat irronneet halvalla. Isäni kuitenkin teki jotain mistä olen yhä edelleen kiitollisuudenvelassa hänelle. Eräs päivä hän pyysi minut mukaani ja ajoi läheiseen autokauppaan. Siellä se oli, tuleva rakkaani ja “porttihuumeeni” vaaralliseen ja kalliiseen harrastukseen, jota kutsutaan kesyllä termillä “ajelu”. Vuosimallin 2000 Honda Civic 1.4i EJ9 makasi neljällä renkaallaan keskellä autokauppaa, kiillellen ja näyttäen täysin virheettömältä. Kiersin auton taakse ja muistan ensimmäisen ajatukseeni olleen, että moottorin litratilavuus jättää kyllä hivenen kylmäksi. Isäni kertoi minulle hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi, että hän ei hyväksy mitään ruoskaa talonsa pihalle seisomaan, joten tehokkaasta romusta haaveilut voi jättää saman tien. Pidin itseäni etuoikeutettuna, koska isäni osti minulle ensimmäisen autoni, eikä mielessäni käynyt valittaa sanallakaan. Kaupat tehtiin samalla reissulla ja Honda lähti kotia kohti. Kylmänä suihkuna tämä kyseinen auto kyllä toimi minulle. Itseasiassa kortin saatuani en muista juurikaan ajaneeni, ainakaan lähellekään samoissa määrin kuin kevarillani aiemmin.
Erään legendan synty ja ennenaikainen tuho.
Oli kaunis kesäyö, kuuntelin radiota ajellessani minulle hyvin tuttua mutkapätkää Hondallani. Lähestyin risteystä, josta käännyttiin kotitielleni. Hetken mielijohteesta ajoin risteyksen ohi ja käännyin ympäri. Ajoin mutkapätkän alkuun ja mietin, että ehkä moottoriurheilussa ei kaikki ole kiinni auton suorituskyvystä. Mietin, että ehkä minä voin toimia autoni ominaisuuksien jatkeena. Kaasutin tutulle pätkälle ja ajattelin kaiken uudelleen. En tarvitse kovaa kiihdytystä tuohon ylämäkeen jos saan ajettua edellisen mutkan nopeampaa. Miksi jarruttaisin tuohon kurviin, kun voin yhtä hyvin vain vaihtaa vaihteen pienemmälle ja antaa moottorin hoitaa jarrutus. Miksi kääntää niin paljon, että renkaat ulisevat, eikö pidon menetys hidasta? Jos teen pehmeämpiä ohjausliikkeitä, olen nopeampi. Tästä alkoi täysin uusi into ajamista, ja varsinkin, nopeasti ajamista kohtaan. Yritin ajaa tämän aiemmin mainitun pätkän aina vain nopeammin ja paremmin. Tällä 90 -hevosvoimaisella japanilaisella riisinkeittimelläni olin tällä kyseisellä reitillä nopeampi kuin kukaan muu itse näkemäni yrittäjä. Kisaajia kyllä riitti, vaan ei voittajia. No niinhän siinä tietysti loppujen lopuksi kävi, että virtsa nousi nuppiin. Tällä reitillä ja tällä autolla voin tehdä mitä vain. Tästä seurasi episodi jota häpeän enemmän kuin mitään muuta elämässäni. Vaaransin omani ja mikä kauheinta, kaverini hengen. Olin juuri saanut uudet kesärenkaat Hondani alle ja ajattelin, että “Nythän sitä pitoa sitten riittää.” Enempää ei olisi päättelyni voinut mennä perseelleen. Tutun reitin viimeisissä kurveissa päätin ottaa Civicistä kaiken irti ja painoin kaasua, missä normaalisti olisin siirtynyt jarrun päälle. Tiessä oli töyssy, jota en hitaammissa vauhdeissa ollut aiemmin huomannut. Hondan perä lähti yrittämään keulan ohitusta ulkokurvin puolelta täysin yllättäen. Uutena ja kokemattomana kuskina (kaikesta harjoittelustani huolimatta) en käsittänyt mitä olisi pitänyt tehdä, joten löin jarrun pohjaan, ohjasin vaistomaisesti vastaan ja toivoin parasta. Perä edellä suoraan ojaan, jossa kohtaaminen betonisen ojaputken kanssa. Auto kimposi takaperin ympäri, laskeutui kylki edellä ja jatkoi pyörimistään muutaman kerran, päätyen kyljelleen puoliksi ojaan, puoliksi tielle. Tiedän tapahtumat tarkasti vain koska madu todisti kolaria Mazdastaan takanani. Muistan ilmalennon aikana miettineeni, että tästä ei hengissä selvitä.
Huonomminkin olisi voinut käydä.
Kun avasin silmäni, olin edelleen tasan samassa asennossa kuin koko tapahtumaketjun ajan. Puristin rattia molemmin käsin, vasen jalka painoi kytkintä pohjaan ja oikeanpuoleinen yritti työntää jarrupoljinta pohjasta läpi. Ensimmäiseksi tajusin avata suuni kysyäkseni kaveriltani onko tämä kunnossa. Vasta kuullessani hengästyneen vastauksen “Ei hätää”, tajusin, että olemme kyljellämme ja että vieressäni, rikkoutuneen ikkunan kohdalla kipittää pari muurahaista. Saimme kiivettyä ulos pahoin ruhjoutuneesta autosta ja kipattua sen takaisin renkailleen. Uskomatonta kyllä, minulle tai kaverilleni ei ollut käynyt mitään. Itselläni oli ranne hivenen herkkä ja päähän koski kevyesti. Paikalle saapunut paikallinen käski soittamaan hätäkeskukseen ja pyytämään poliisit paikalle. Tein työtä käskettyä, koska olin poikkeuksellisen nöyrässä olotilassa ja ehkä vähän enemmän kuin vähän shokissa. Hätäkeskuksesta lupasivat lähettää poliisipartion ja ambulanssin. Kieltäydyin kohteliaasti ambulanssista koska kaikki näytti olevan kunnossa sekä itselläni, että kaverillani. Hätäkeskuksesta pyydettiin kuitenkin, että kävisimme seuraavana päivänä lääkärin tarkastettavana, varmuuden vuoksi. Hyvät illanjatkot toivotettuani soitin isälleni, joka kertoi tulevansa paikan päälle. Muistan pimenevässä illassa etsineeni tavaroitani autosta ja sen välittömästä läheisyydestä, sekä keskustelleni hiljaa ystävieni kanssa odotellessamme poliiseita saapuvaksi. Poliisit saapuivat ja kävimme vakavan keskustelun idiooteista, liiallisesta itsevarmuudesta ja muutaman kymmenen metrin mittaisista jarrutusjäljistä suhteessa 50km/h:n rajoitukseen alueella. Pitkän juttutuokion jälkeen päättivät poliisit, että olen ilmeisesti kaikesta huolimatta tarpeeksi täysipäinen pitääkseni ajokorttini. Poliisit jättivät sakkolapun, tilasivat hinausauton ja poistuivat paikalta. Hinausauton saavuttua ajelimme kaikessa hiljaisuudessa kohti kaverini kotia, jossa tiputimme hänet kyydistä ja suuntasimme nukkumaan. Minä en nukkunut sinä yönä. Mietin, että miksi olen hengissä ja miten lähellä oli, että olisin pilannut monien, monien ihmisten elämän täysin.
Oppitunti
Seuraavana päivän ajelimme isäni kanssa tarkastamaan auton tuhot ja keräämään mahdollisesti jääneitä tavaroita talteen. Jonnekin Nurmijärven perukoille se oli hinattu. Oli kauheata saapua hinausliikkeen pihaan ja nähdä rakas autoni siinä kunnossa, tajuta että minä olen aiheuttanut tämän omaa tyhmyyttäni ja, että ensimmäistä autoani ei enää korjata.
Lepää rauhassa.
Kävelin autoni viereen ja yritin säilyttää edes ylpeyteni. Ei onnistunut. Tunsin järkyttävän suurta surua ja valutin kyyneleen tai pari auton vuoksi, joka oli opettanut minut ajamaan, antanut minulle palautetta virheistäni ja muistuttanut hengellään, että kukaan ei ole täydellinen, ei edes vajaan vuoden ajokortin omistanut lapsi, joka luulee itsestään liikoja. Sain täydellisen opetuksen siitä, että peltiä saa aina uutta, mutta ihmishenki on korvaamaton ja auton ratissa, höllässä.
Loppusanat
Olen nyt kirjoittanut tätä tekstiä kaksi tuntia ja luulen, että se riittää tältä erää. Huomatkaa, että tämä on kirjoitettu aikavälillä klo 23:00 – 1:00, joten en yhtään ihmettele jos kirjoitusvirheitä löytyy. Olen kertonut nyt ensimmäisestä autostani ja tunteillut vähän päälle. Tekstiä riittää kyllä ja vakaa aikomukseni on kirjoittaa tänne arvosteluita ajamistani autoista ja tapahtumia ratin tai tangon takaa. Tässä postissa mainitut tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden taakse (n. 4-6).
Hyvää yötä!
